Dogiblogi – kaiken alku ja juuri

metsuriSattuipa niin, että viisaskin eli tämän kirjoittaja meni vipuun ja hankki itselleen pitkän pähkäilyn jälkeen koiranpennun. Tässä yhteydessä ”viisas” on lähinnä kielikuva, allekirjoittaneella ei ole mitään asiaa älykköjen klubeihin. Paitsi ehkä jälkiviisasten.

Aiemmat kokemukset koirista ja niiden kasvattamisesta ovat vuosikymmenten takaa ja kun mieleen jäi, että lemmikin hoito on vaativaa niin koirahommat jäivät pitkäksi ajaksi. Aikoinaan tuli tehtyä liikaa virheitä ja siksi nyt harkinta ja päätös vei aikaa. Toisin kuin nuorena, jolloin homma perustui lähes päähänpistoon.

Ajatus koirasta oli muhinut jo pitkään ja kun asumismuotokin muuttui kerrostalosta omakotitaloon, se alkoi tuntua entistä paremmalta. Alku meni ilmoituksia satunnaisesti selaillessa, mutta asiaa tuli aina vain lykättyä oman epävarmuuden vuoksi.

Lopulta kohdalle osui ystävän näyttämä ilmoitus ja kun muutkin asiat rodusta lähtien osuivat kohdalleen, parin viikon harkinnan jälkeen soitin myyjälle ja sovin käynnistä pentuja katsomassa. Onneksi en viivytellyt liikaa.

Jokainen koiran tai koiria hankkinut varmasti tietää, että tuossa vaiheessa peli on yleensä menetetty. Elikkä kun menet pentua katsomaan, harvoin sieltä tyhjin käsin tullaan. Näin tälläkin kertaa.

Kun kurvasimme talon pihaan ja isäntä vei meidät pesueen luokse, niin hetihän se alkoi. Emä oli rauhallinen ja valpas. Katse sanoi ihan selvästi että mikäs hamppi se yrittää omia mun penikat. Ilmeisesti kelpuutti(rimaa hipoen), kun ei millään lailla mieltään osoittanut, vaikka myyjä nosteli eri pentuja syliini.

Siinä vaiheessa oli aivan sama, vaikka pentu lirautti ja töräytti jotain syliini. Eihän tästä voi enää luopua, kun kerran on syliin saatu. Hyvin pian yksilönkin valinta oli selvä, jotkut jutut tietyssä pennussa vaan osuivat kohdalle.

hoidettavaEn siitä asiasta ala tässä sen tarkemmin kertomaan. Onhan se nyt älytöntä, että raavas mies alkaa purkaa syvimpiä tuntojaan ja hempeillä jossain nettijutussa. Noh, lopputulos oli se, että viikon päästä hain pennun, joka nyt on täällä kotona allekirjoittanutta ilahduttamassa. Toivottavasti koira tuntee jotain samansuuntaista.

Mainokset
Kategoria(t): Lemmikit | Kommentoi

Pikku rodeobeagle

Tämä ah niin ihana ihmisen paras ystävä on toisinaan vasta toiseksi paras ainakin tottelevaisuuden suhteen. Oman tien kulkeminen, tai juntturointi kuten sitä itse kutsun, ilmenee varsinkin ulkoilutusten yhteydessä. Eritoten koirapuistossa tai veljen piha-aitauksessa, jossa koijari saa juoksennella irtaallaan.

Koiran kiinnisaaminen pois lähdettäessä on hyvin usein arpapeliä. Herkku takaa helpoimman lähdön, mutta ei aina ja joskus nekin jäävät allekirjoittaneella matkasta. Silloin joutuu säveltämään, jos koiralla on omasta mielestään vielä jotain asioita tai selvittämättä. Taskujen kaivaminen tai jonkun paperinpalan rutistelu on josku toiminut huijauksena, mutta ei läheskään aina.

Onneksi hihnassa koira kuitenkin toimii riittävän hyvin. Toki hihna on ajoittain kireällä, mutta järjetöntä kiskomista ja tassut jäykkänä jököttämistä ei juurikaan ole. Kärsivällinen koulutus pentuna ja vedonestovaljaat olivat silloin suosiossa. Nykyisellään riittää tavalliset valjaat.

Hyvä apu on myös koiran rakkaus opittuihin tapoihin ja rutiineihin. Muutaman kerran hihna on pudonnut kädestä taskusta tavaroita penkoessa tai muuten hämmentäessä. Vaikka koira on kyllä huomannut hihnan olevan maassa, se ei lähde litomaan, koska ilmeisesti ei usko sen olevan mahdollista vaan luulee edelleen olevan hallinnassani.

Tätä seikkaa kokeilin hyödyntää juuri alussa mainituissa tilanteissa, kun koira ei halua tulla kytkettäväksi. Sehän tulee kuitenkin kutsuttaessa metrin päähän ärsyttämään antautumatta kiinni. Jokainen vastaavassa tilanteessa ollut koiranomistaja tietää, miten pitkä matka tuo metri voi olla.

Taas kerran hurtta tuli allekirjoittaneen naaman eteen ja otti aina sen muutaman askeleen pakkia, kun yritin sen kytkeä hinaan. Ei auta mitkään yleensä toimivat komentosanat. Päinvastoin, mielestäni koiran olemus ja ilme on suorastaan irvaileva.

Tällä kertaa otin hihnan käsiin siten, että pystyin heittämään nahkahihnan silmukkapään koiran selälle lepäämään. Muutaman hutin ja harjoitusheiton jälkeen kyseinen lassoaminen onnistui.

Ja mitä ihmettä, koira jämähti kerralla paikoilleen kuin sen yhden kirjan jutussa erään miehen vaimo suolapatsaaksi. Ei muuta kuin koira kytkyyn ja kyytiin. Homma on toiminut sen muutaman kerran kun sitä olen senkin jälkeen kokeillut.

Taidanpa seuraavalla kerralla vielä kellistää elukan juoksusta – jos jaksan – selälleen ja sitoa kintut yhteen kuin vasikalta sorkat rodeossa konsanaan. Sitä tosin saattaa hillitä vasikan sarvien sijaan koiralla olevat hyväkuntoiset hampaat ja suht uhmakas luonne.

Kategoria(t): Beagle, Huumori, Koirat, Lemmikit | Kommentoi

Pikaluonnetesti koirille

Päätin aikani kuluksi tehdä siinä hetkessä mieleeni juolahtaneen luonnetestin koirilleni. Jotta testin voisi mieltää uskottavaksi, kerron hiukan testattavista koirista, testin taustoista ja testausolosuhteista.

Oskari on kohta puolitoistavuotia hökäle coctailspanieli. Sekoituksessa mukana beagle, Suomen ajokoira, bordercollie ja pohjan pystykorva. Pikku taas on äsken viisi vuotta täyttänyt ajoviettinen beagle.

Koirat nukkuivat koiranuntaan vierekkäisillä paikoilla. Pikku makoili nojatuolissa ja Oskari lattialla olevalla patjalla. Testin teko tuli päähänpistona mieleeni niiden ohi kulkiessani. Olin testin ajan niiden edessä seisaallaan siten, että kumpikin pystyi minua katsomaan.

Eli seisoin katse molempiin koiriin päin, laitoin oikean peukalon oikeaan korvaan ja vasemman peukalon vasempaan korvaan. Tässä asennossa levitin kämmenet koiriin päin ja heilutin niitä vähän kuin lepakko siipiään. Samalla päryytin huuliani pitäen samalla kieltä ulkona.

Molemmat reagoivat tavalla, johon olin jo oikeastaan tottunut ja melkein arvasin sitä odottaa. Oskari säpsähti, sätkytteli kyljellään tassujaan, heilutti häntäänsä joka tamppasi patjaa. Ilmeen perusteellä näytti, että koira voi tehdä tarpeet alleen minä hetkenä hyvänsä. Pikku taas raotti silmiään ja nosti luomiaan sen verran, että loi välinpitämätömän katseen joka sanoi, että ”hohhoijaa, lopeta ukko tuo hulluaminen”.

Eli arka mutta ihmisystävällinen Oskari suhtautui testiin mielistelevästi mutta varauksella. Kokenut isolla egolla varustettu Pikku junttura taas ei lotkauttanut korviaan. Tiedä sitten, olisinko itse joutunut ”luonnetestiin” paikalliseen päivystysyksikköön, jos joku ulkopuolinen olisi tilanteen nähnyt.

Kenellekään testiin osallistuneelle ei jäänyt pysyviä fyysisiä vammoja tai psyykkisiä traumoja, vaikka Oskari välillä olan yli vilkuileekin jos olen sen selän takana.

Kategoria(t): Huumori, Koirat, Lemmikit | Avainsanat: , | Kommentoi

Kyllä koira koiran tuntee

Kävipä niin, että allekirjoittaneen koirat lisääntyivät hyvinkin yllättäen. Asian tekee erikoiseksi se, että molemmat ovat uroksia.

Olen rakentanut takapihalle aitauksen, jonka korkeus on suunnilleen metrin ja 20 senttiä päälle. Vaikka aita onkin matala varsinkin talvella, kun hanki on korkeimmillaan, koirat ovat aitauksen reviirikseen mieltäneet eivätkä sieltä karkaa. Tosin liikenne toiseen suuntaan on aina mahdollista.

Tämä tuli todistettua eräänä iltana, kun vein hurtat illan viimeiselle ulkoilulle ennen yöpuulle asettumista. Jossain vaiheessa ulkoa alkoi kuulua mekkalaa, joka ei vaikuttanut tavanomaiselta.

Mennenssäni asiaa ihmettelemään, aitauksessa temmelsi ja leikki yhteensä kolme karvakuonoa. Kolmas pyörä oli vissiin huomannut, että tuolla on kavereita ja tuli morjestamaan. Hyvin tulivat juttuun, mutta jossain vaiheessa leikki oli kuitenkin lopetettava.

Otin omat koirat sisälle ja vieras sai vielä tässä vaiheessa jäädä aitaukseen. Koiralla ei ollut pantaa tai muita tunnisteita, eikä se ollut tuttu lähinaapurustostakaan, jossa on useita koiria. Mitään hätää sillä ei tuntunut olevan, koska ei lähtenyt aitauksesta vaikka olisi varmasti päässyt. Kovasti kyllä pyrki sisälle uusien kavereiden luokse.

Paikallinen löytöeläinkotikin oli lopettanut reilu tunti aiemmin puhelinpalvelunsa ja vastaanottonsa. Siispä soitto hätänumeroon ja sieltä aikoivat olla yhteydessä poliisiin, joka kohta soittaisi allekirjoittaneelle.

Tässä välissä olikin hyvä katsoa, mitä karkurille kuuluu, koska kuulosti hiljaa ulisevan ulkona. Eipä mitään, edelleenkin pyrki ainoastaan sisälle ja vissiin yksin ikävissään valitti. Siispä vieras sisäeteiseen, koska se oli ainoa reitti etupihalle, jonne kyyti ilmeisesti tulisi. Väliaikaisportti muihin tiloihin sisällä hämmentämisen esteeksi, koska omatkin rakit vaikuttivat kiinnostuneilta tulokkaan suhteen.

Sitten pannan puuttuessa hihnalenkillä koira haltuun ja etupihalle virkavaltaa odottamaan. Ulos päästyämme koira muljautti saman tien itsensä irti. Siinä vaiheessa ajattelin että nyt lähtee kaveri karkuun ja kotiinsa, tapahtui homma sen verran tottuneesti.

Mitä vielä, veijari pyrähti saman tien uusien kavereiden kotiovelle pyrkimään takaisin sisälle, ei elettäkään paikalta poistumisesta. Katsoi kyllä surkeasti nappisilmillään ja uikutti hiljaa, mutta pysyin kovana. Poliisikin soitti ja aikoivat poiketa paikalle.

Kohta poliisikin tuli ja lyhyen neuvottelun jälkeen ottivat koiran mukaansa. Karkasi kerran heiltäkin ja taas meni suoraan allekirjoittaneen ulko-ovelle ruikuttamaan. Olisi virkavallalla ilmeisesti ollut muitakin kiireitä. Ainakin sen perusteella mitä vastasivat viimeiseen kommenttiini.

Heidän lähtiessään en malttanut olla kysymättä, pääseekö karvakorva samaan paikkaan kuin allekirjoittanut kolmekymmentä vuotta sitten kaljapäissään julkisella paikalla elämöityään. Kaveri vain mumisi jotain ”partaansa” vastaukseksi. Noh, nostivat sentään kättä auton hytistä hyvästiksi.

Kategoria(t): Beagle, Huumori, Koirat, Lemmikit | Kommentoi

Oskarin opit ja Pikku paheet

Pentukoiran tekemisissä on muutama asia, joihin suhtaudun lähes kirjaimellisesti pitkin hampain. Aasinsilta edellämainittuun on tietenkin pennun kyltymätön halu kokeilla naskalin teräviä hampaitaan lähes kaikkeen, mitä kuonon eteen sattuu.

Nyt jo aikuinen beagle oli kyseisessä asiassa varsin terävä huomaamaan, kuinka se sai jakamattoman huomioni. Sisällä kävellessäni rakki ravasi perässäni ja hyvin mielellään nappasi naskaleillaan pohkeista. Huomio oli taattu, eikä silläkään tuntunut olevan Pikulle väliä, vaikka huomio oli enemmänkin miinusmerkkistä.

Kun Oskari tuli taloon, olin jo henkisesti varautunut siihen, että pohkeet on taas tikkaustauluna. Ja niinhän siinä kävikin, mutta onneksi homma meni koko perheen sisäisen arvojärjestyksen mukaan. Toisin sanoen ”pahnan pohjimmainen” otti kohteekseen toiseksi alimmaisen eli nyt ”toiseen koriin” nousseen beaglen.

Ja koska vahingon ilo on se ainoa oikea ilo, on ollut mukava seurata, kuinka Oskari vaanii Pikkua ja syöksähtää toisen takakoipeen hampaitaan testaamaan. Toki muistot siitä, miltä kyseinen napsauttelu tuntui, sai välillä nousemaan pintaan jopa säälin tunteita beaglea kohtaan.

Vielä mukavampaa on ollut seurata se, että Pikku suhtautuu asiaan hämmästyttävällä tyyneydellä, toisin kuin allekirjoittanut muutama vuosi sitten. Voimasanalitanian sijaan hurtta vain ravistelee kinttuaan karistaakseen pennun irti. Jos se ei tepsi, niin sitten kuono kohti Oskaria, keskikokoinen koirankarjaisu ja päälle vielä vilaus kulmahampaita.

Toki Pikulla on ollut siinä mielessä helpompaa, että yksittäisessä tilanteessa Oskari uskoo kiellon yleensä kerrasta. Toisin kuin Pikku, joka siitä aikoinaan vain innostui. Myönnän toki itsekin aikoinaan innostuneeni, mutta hiukan eri tavalla.

Kategoria(t): Lemmikit | Kommentoi

Koiranomistajan muistisäännöt

Näitä muistisääntöjä ei ole monta, mutta niistä kannattaa pitää kiinni. Ihan vaan oman verenpaineen ja mielenterveyden, miksei koirankin, vuoksi. Yksi näistä on, että ”pidä koiranruoka jemmassa, johon koira ei pääse”. Koskee omieni kohdalla myös omistajan ruokia.

Eräänä päivänä aloin ihmetellä, miksi koirat ovat niin hiljaa, vaikka eivät ole missään näkösällä koisimassa kuten yleensä kun on hiljaista. Sitten alkoi kuulua todella hiljaisia ärähdyksiä. Siinä vaiheessa epäilykset heräsivät ja lähdin veijareita etsimään.

Eikös vaan ollut käynyt niin, että nappulasäkkijemman ovi ei ollut kunnolla kiinni. Jostain kumman syystä yleensä melkoista metakkaa pitävät hurtat ruokasäkille päästyään malttoivat pitää kuononsa kiinni.

Käry kävi ainoastaan siksi, että teamleader Pikku halusi aikuisen etuoikeudella pitää saaliin kokonaan itsellään ja yleensä ruokailusta härdellin nostava Oskari tyytyi kohtaloonsa hiljaa. Saihan hänkin muutaman pudokkaan, kun toinen rouhi pää säkissä nappuloita naamaan. Välillä vähän ärähteli Oskarille, joka olisi halunnut kunnon osingoille. Ja tämä ärähtely käräytti kaksikon.

Se kyllä oudoksutti, että raksut yleensä kelpasivat Pikulle. Oskarin tultua taloon Pikun ruokahalu on lisääntynyt kummasti. Lieneekö ollut aiemmin ruokahaluton, kun on ollut yksinäisyydestä masentunut? Vai syökö nyt masennukseensa, kun toinen koira on talossa? Noh, hällä väliä, kunhan häntä on pystyssä, ennen ja nyt.

Noh, koirat saivat ekstraa ja allekirjoittanut muistutuksen. Tosin seuraavaksi oli luvassa toinenkin muistutus. Pitihän sitä varsinkin Pikun vointia seurata, kun ei ollut tarkkaa tietoa ahmatin saaliin suuruudesta.

Rakit saivat illalla, yöllä ja aamulla ekstraulkoiluja takapihan aitaukseen siltä varalta, josko ruoansulatusjärjestelmän loppupäässä on ylimääräistä painetta. Aamulla asia tuli selväksi, että ainakin Pikulla painetta oli kertynyt, koska se teki tarpeensa aitaukseen, joka yleensä kelpaa ainoastaan nestepitoiseen reviirinmerkkaukseen.

Helpottuneena ajattelin, että koirat taisivat selvitä asiasta kuivin käpälin. Niinhän ne tekivät, mutta omistaja sai vielä Pikku muikkarin, joka ei todellakaan ollut pieni. Allekirjoittaneen vielä makoillessa beaglelle oli tullut tarve purkaa paineita enemmänkin.

Huomasin nenääni kantautuvan aromeja, joita sisällä ei kuuluisi olla. Mennessäni eteiseen asiaa selvittämään, siellä odotti keskikokoista lehmänläjää muistuttava kasa löysää koirankakkaa. Ilmeisesti Pikku purki oloaan kyseisellä tavalla, eikä jostain syystä tullut edes allekirjoittanutta herättämään. Lieneekö tullut niin kiire. Onneksi tuotos oli pentupissejä varten levitetyllä paperikentällä.

Mikä olikaan tarinan opetus? Synnin palkka on koiran kakka eteisessä.

Kategoria(t): Lemmikit | Kommentoi

Hännäntyven kyhnyttäjä

Pikku on jo pennusta asti tehnyt selväksi, että se pitää hämmästyttävän paljon siitä, että sitä kyhnytetään hännän tyvestä. Tarkennetaan vielä sen verran että hännän yläpuolelta. Nautinto on koiralle suunnaton, rakki ynisee ja nostelee takajalkojaan samalla kun puskee kroppaansa kättä vasten. Pettymys on sille aina yhtä suuri, kun lopetan kyhnytyksen.

Toisinaan hurtta tulee ihan töikseen tuolilla istuessani tarjoamaan itseään kyhnytettäväksi. Tunkee peräpäätään käsieni lähelle ja hinkkaa itseään tuolia tai jalkaani vasten. Saattaapa itsekin etsiä sopivan asennon Pikku-Kakkosta eli näkymiä ikkunasta katsoessaan ja kyhnyttää kyseistä paikkaa tuolin istuinosan reunaan.

Oskarin tultua taloon, homma on saanut entistä eriskummallisempia piirteitä. Vaikka koirien keskinäinen arvojärjestys on selvä, siitä on yksi selkeä poikkeus. Se on tietysti ah niin ihanalta tuntuva hännäntyven kyhnytys. Kun koirat mittelevät keskenään, Pikku tekee selväksi johtajuutensa ja Oskari on kuuliainen alainen. Matsia otetaan silti päivittäin hyvässä hengessä. Otteet ovat kovia, mutta rehellisiä.

On yksi ote, jonka jokainen koiranomistaja tietää ja yleensä se ärsyttää tai harmittaa joko hommaan osallisten koirien omistajia tai koiraa, joka sen kohteeksi joutuu. Tämä on selkään hyppiminen eli astumisen jäljitteleminen. Rakkaalla otteella on monta eri nimeä, itse käytän termiä ”jäpittäminen”.

Pikkukaan ei siitä innostu, jos joku toinen koira sen selkään hyppii, mutta itse se kyllä mielellään samaan hommaan ryhtyy, kun pyrkii toista koiraa alistamaan. Hommallahan ei ole välttämättä mitään tekemistä lisääntymisen kanssa, vaan se toimii myös koirien välisen arvojärjestyksen selvittelykeinona sukupuolesta riippumatta.

Näissä Oskarin ja Pikun välisissä pystypaineissa on sitten käynyt niin, että kun Oskari on Pikun selkään hyppiessään osunut etutassuilla ”arkaan paikkaan” eli hännän tyveen, painin luonne muuttuu täysin. Pikku alkaa aivan onnessaan teputella takajaloillaan selkää samalla köyristäen.

Oskari taas on ihmeissään mutta onnessaan toisen ilmiselvästi Oskarin mielestä alistuessa. Pentu pitää etutassujaan Pikun takapään päällä välillä vähän kuoputtaen ja Pikku teputtelee eteen päin surullisen kuuluisin ”pienin askelin”. Näin tämä ”juna” saattaa jyskytellä tovin eteenpäin ja täytyy sanoa, että allekirjoittaneella on silloin pokerissa pitämistä. Se kyllä jonkin verran mietityttää, että onko beagleni kaappihomppeli.

Kategoria(t): Lemmikit | Kommentoi

Oskarin koiruusvuodet

Pentukoirahan on sillä tavalla mukava, että se haluaa hommailla paljon. Usein nämä hommat ovat sellaisia, että niitä on hauska katsoa ja niiden kieltäminen tuntuu joskus vaikealta juuri siksi. Eli paljon puhuttu pentusuoja toimii myös tässä asiassa, pentu saattaa saada anteeksi asioita, jotka siltä pitäisi saada karsittua.

Oskarissa on ilmennyt poikkeuksellisen runsasta halua erilaisten narujen tai johtojen nypläämiseen. Onneksi sähköjohtojen järsimiseen pääsin puuttumaan niin pian, että se jäi alkuunsa. Paha kyllä, erilaiset narut, varsinkin vaatteista roikkkuvat, heiluvat niin viekoittelevasti että veijari nappaa niihin heti kiinni kuin hauki uistimeen.

Varsinkin kotona tuolilla istuskellessa homma tuppaa jäädä huomaamatta, kun olen itse keskittynyt omaan tekemiseeni. Yhtäkkiä saatan huomata, että hurtta on nyplännyt esimerkiksi collegehousujen vyötärönarun solmun epämääräiseksi märäksi möykyksi. Tai sitten ylös noustessa housut putoaa vaikka juna ei jätäkkään, kun rakki on vetänyt vyötärönarun solmun auki. Kaitpa se on aikansa kuluksi mukava jotain hommailla, kun koira kerran tykkää istuksia ukon jalkojen juuressa.

Tässä eräänä päivänä päätin velipojan luokse tehdyltä koirien ulkoilutusreissulta palatessani pysähtyä paikalliseen markettiin pikku ostoksille. Eikun auto parkkiin, koirat hyttivahdeiksi ja itse shoppailemaan.

Allekirjoittaneella on tapana pikkuostoksille lähdettäessä jättää kassit, kärryt ja korit käyttämättä. Näin siksi, että kun ostat ainoastaan ne tavarat mitkä pystyt kantamaan, et varmasti osta ainakaan kovin paljoa tarpeettomia tarpeita. Näin tälläkin kertaa.

Siispä kassalla maksoin muutamasta ostoksesta, jotka suht helposti kulkivat käsissä ja pienimmät taskuihin sullottuina. Ja eikun köpöttelemään autolle päin. Yhtäkkiä kaupasta ulos päästyäni tunsin vyötärölläni helpotuksen tunteen, jota en olisi halunnut tuntea.

Normaalisti vyötäröllä sijaitsevaa talipalloa vaivaava tunne sitä kiristävästä vanteesta eli vyönä toimvasta narusta helpotti aivan liikaa. Oskari oli taas aikansa kuluksi velipojan pihassa istuskellessani onnistunut jollain ihmeen opilla nypläämään housujeni kiristysnarua ja siinä olevaa solmua joka tietenkin aukesi hetkellä, jolloin niin ei olisi tarvinnut käydä.

Se tunne, että autolle on pitkä matka, oli sanoin kuvaamaton. Puhumattakaan pikakävelyn maailmanennätyksestä jalat mahdollisimman leveässä haara-asennossa, joka rikkoutui aivan varmasti. Pitänee jatkossa käyttää umpisolmua vetosolmun sijaan. Ompahan koirallekin haastavampaa hommaa.

Kategoria(t): Lemmikit | Kommentoi